Syy 5: Jeesus ei eronnut kirkosta

Ajatteliko Jeesus kuin "kirkko"? Ei. Erosiko Jeesus "kirkosta"? Ei. Hän kaatoi pöydät, mutta meni taas pyhänä tapansa mukaan synagogaan.

Syy 4: Kirkko toimii siellä missä muut eivät enää toimi

Niin ja niin monta ihmistä erosi taas kirkosta ja niin ja niin monta uutista aiheesta tehdään, jotta mahdollisimman moni ajan hermoilla oleva tajuaisi tehdä kyseisen ratkaisun. Niinpä on pitkästä aikaa paikallaan kertoa yksi hyvä syy lisää, miksi minä kuulun kirkkoon.

Olen useamman kerran kuullut hurskaita perusteluja siitä, kuinka kirkosta eroaminen ei ole lainkaan itsekäs verosuunnitteluratkaisu. Perusargumentti kuuluu: "Raha menee paljon paremmin hyvään tarkoitukseen, kun annan sen suoraan hyväntekeväisyysjärjestöille, enkä mihinkään uskonnon tuputtamiseen".

Kyllä. Hyväntekeväisyysjärjestöille on hyvä antaa avustusta. He tekevät hyvää työtä tahoillaan. Mutta niin tekee kirkkokin ja erityisesti siellä, missä muut eivät.

Kuntien taloustilanteen heiketessä palvelut pyritään keskittämään säästöjen saamiseksi. Mietipä tuntemiasi syrjäkyliä ja lakkautettuja kuntia. Mitkä organisaatitot ja hyväntekeväisyysjärjestöt tekevät työtään siellä, mistä kaikki muut palvelut on jo viety pois? Toimiiko Unicef? Toimiiko siellä Punainen risti? Toimiiko siellä Plan? Mitä edes kunta siellä tarjoaa?

Seurakunta siellä vielä toimii. Ainakin sen aikaa, kun me suomalaiset sen mahdollistamme. Ainakin vielä läpi Suomen on tarjolla kerhoja, nuorteniltoja, diakoniapiirejä, arkiaterioita, vertaistukiryhmiä, sururyhmiä ja vanhusten ystäväpalvelua. Ainakin vielä hetken aikaa, ennen kuin olemme kollektiivisesti median avustamana päättäneet, ettei tässä työssä ole mitään järkeä.

Kiitos sinulle, joka vielä kuulut kirkkoon ja mahdollistat sen, että ympäri Suomen pyritään tavoittamaan ne ihmiset, jotka eniten aineellista, henkistä ja hengellistä apua tarvitsevat - kukin omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan käsin.

Olisiko mahdollista, että voisimme yhdessä mahdollistaa jonkun hyvän jatkumisen, vaikka emme olisikaan aina kaikesta aivan samaa mieltä? Onko tämän hyvän tekemisen perinteen katkaiseminen todellakin sitä, mitä meidän sukupolvemme haluaa tuleville perinnöksi antaa?

Liity kirkkoon

Syy III: Papit ovat virkamiehiä

Provosoiva otsikko, myönnä sen. Usein kuulen kuittailua "leipäpapeista". "On ihan sama mitä tekee, palkka juoksee". Mielestäni asialla on myös toinen - tärkeä - puoli.

Eräs tuttuni kertoi muutama vuosi sitten tarinaa menneisyydestä. Hän oli käynyt 90-luvun alkupuolella kuuntelemassa tunnettua karismaattista saarnamiestä, Benny Hinniä.  Mies saarnasi raitista evankeliumia ja häntä oli ilo kuunnella. Hinnin työlle kerättiin kolehti ja huhupuheiden perusteella kolehtiin kilahtanut summa oli tuhannen tai parin kuulijan panostuksella kuusinumeroinen summa.

Törmäsin internetin ihmeellisessä maailmassa Hinnin nykyiseen työhön. Mies tienaa miljoonia euroja parannus- ja julistustoiminnallaan ja lentää yksityislentokoneellaan "jottei väsyisi".  Toukokuussa 2000 "Praise the Lord" -televisio-ohjelmassa Hinn lupasi: Jos tarvitset parantumista, soita heti ja sitoudu lahjoittamaan, Jumala parantaa sinut. Benny Hinnin kaltaisia saarnamiehiä on varsinkin isossa maailmassa lukuisia, Hinn nyt vain on yksi tunnetuimmista esimerkeistä.

Raha on epäjumalista pahin, näin väitetään. Ja olen valmis allekirjoittamaan väitteen. Suomen evankelisluterilainen kirkko on rikas, omaisuutta mitataan miljardeissa. Kirkollemme on kuitenkin suuri siunaus, että kirkkomme työntekijöiden palkka on joka kuukausi saman suuruinen, riippumatta papin suosiosta ja saarnan houkuttelevuudesta.  Jos pappien pitäisi "ansaita" palkkansa tekemällä työnsä seurakuntalaisten mielestä hyvin, olisi papilla suuri kiusaus muokata persoonaansa, julistustaan, evankeliumiaan ihmisten korvasyyhyn mukaan. Papin pitää kuitenkin olla julistamassa sitä mikä on oikein, ei sitä mitä ihmismassat haluavat kuulla. Kun papin palkka tulee taulukosta, ei papin tarvitse työtä tehdessään miettiä, kuinka tämä työ tuottaa rahaa. Tuottaako seurakunnan toiminta niin, että lapset voisivat saada uudet polkupyörät? Kun papin palkka tulee joka kuukausi kuin Manulle illallinen, luo se teologista vakautta seurakuntaan. Pappi voi luoda toimintasuunnitelmansa sen pohjalta, kuinka kristillinen opetus ja rakkaus toteutuu seurakunnassa. Ei sen pohjalta, kuinka hän keräisi mahdollisimman paljon seuraajia ja tukijoita.

Syy II: Kirkko on äitini

Jumala ei voi olla Isäsi, ellei kirkko ole äitisi.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

Ylempi lainaus on varhaiselta kirkkoisältä Cyprianukselta. Jälkimmäisen tietää varmasti jokainen.

Moni tämän maailman meno (jos tällainen leikillinen raamatullinen viittaus tässä sallitaan) on tarttunut hurskaimpiinkin kristittyihin. Yksi tällainen asia on länsimainen individualismi. Individualismi on monella tapaa kristilliselle uskolle haaste, koska kristillinen usko on yhteistä uskoa. Seurakunnassa en usko minä, vaan me uskomme. Ensisijaisesti haaste on seurakunnan "maallistuneiden" jäsenten kohdalla. Maailmankuvaamme ei oikein enää sovi, että uskoisimme jotain, mikä on lähtöisin meidän ulkopuoleltamme. Maailmankuvaamme ei oikein sovi, että uskoisimme jotain, mikä annetaan meille, enkä itse oivaltaisi sitä ensimmäisenä. Tässä kirjoituksessani haluan kuitenkin puuttua toiseen vakavaan ongelmaan: uskovaisten individualismiin.

Kirkko elää tällä hetkellä monella tapaa epävarmoja aikoja. Jäsenillä on jos minkäkinlaisia toiveita kirkon tulevasta suunnasta. Monet uskovaiset ovat turhautuneet kirkon epävakaaseen menoon ja ovat jättäneet kirkon. Hetkinen, mistä tässä on kyse?

Jos jätän kirkon, jätän sen yhteisön, johon minut on kastettu. Jätän yhteisön, jonka kautta pelastus on minulle luvattu. Ymmärrän hyvin, että kristillisestä yhteydestä luovutaan uskon puutteen vuoksi. Nykyään on yhä voimistuva trendi, että oma usko onkin niin vahva, että sen takia erotaan. Olen tästä kehityksestä erittäin huolestunut.

Kirkko on vajavaisten ihmisten yhteisö. Kirkon hyvyys ei ole kiinni kirkon jäsenten hyvyydestä. Kirkon siunaus ja hyvyys tulee kirkon päältä, joka on Kristus. Yhä useampi uskovainen ei kuitenkaan halua enää kuulua kirkkoon. Osa kirkosta eroamisestaan huolimatta jatkaa yhteyttään omassa kirkollisessa viitekehyksessä toimivassa ryhmässä: herätysliikkeessä, rukouspiirissä... Osa jättää kokonaan kirkollisen yhteyden ja alkaa irrallisena käydä eri tilaisuuksissa. Ajatuksissa saattaa olla, että oma uskohan se on tärkein. Kolmantena ryhmänä on ihmiset, jotka ovat löytäneet uuden hengellisen kodin kirkon ulkopuolelta ja eroavat kirkosta siksi. Käyn seuraavassa lyhyesti läpi näkemykseni näistä kolmesta tapauksesta.

Ajattelen, että kirkkoon kuuluminen ei ole ensisijaisesti kuulumista organisaatioon tai instituutioon. Kyse on kuulumisesta siihen yhteisöön, missä kaksi tai kolme on koolla Herran nimessä. Kirkko on se puu, joka yhdistää nämä yhteisöt - oksat - toisiinsa. En siis oikeastaan ymmärrä ensimmäistä tapausta ollenkaan. Jos kirkollisessa viitekehyksessä toimiva on tyytyväinen omaan kirkon sisällä toimivaan yhteisöönsä, on kirkosta eroaminen väärinymmärrys. Silloin ihminen paperilla eroaa siitä yhteydestä, jossa hänellä on hyvä olla.

Toinen tapaus - henkilö joka jättää kirkon ja jää ajelehtimaan eri ryhmien väliin - on kuin orpolapsi. Hän on jättänyt äitinsä ja etsii maailmalta tälle korviketta, sitoutumatta silti mihinkään.  Kolmannen tapauksen kohdalla minulla ei ole paljoa huomautettavaa. Silloin ihminen muuttaa kodista toiseen.  Itse kuitenkin olen sen verran jääräpää, etten kotiani vaihtaisi edes parempaan, jossei kodissani ole nyt vähintään hometta...

Kasteessa uskova kaiken muun hyvän lisäksi liitetään seurakuntaan. Kun uskova eroaa seurakunnastaan, hän jättää tuon yhteisön, johon hänet on kasteessa liitetty. Minut on kasteessa liitetty kirkkoon. Uskon, mutta vaikka joskus epäilen, voin aina luottaa siihen, että minä epäilyksestäni huolimatta kuulun Kristuksen omiin. Onhan minut liitetty hänen yhteisöönsä, enkä ole hänen luotaan lähtenyt, vaikka epäilisin. Jos nyt olen niin erinomainen, että lähtisin tästä yhteisöstä, voin tuntea olevani Jeesuksen oma, kun uskon. Mutta entäs sitten, kun minä epäilen? Mikä tekee minusta silloin kristityn? Oppimme mukaan usko pelastaa. Jumalan lahjoittama usko. Jumala lahjoittaa uskon seurakunnan kautta, käyttäen välineenä kastetta, saarnaa, ehtoollista, kristittyjen välistä yhteyttä yms. Jos epäilen, enkä edes kuulu kristittyjen joukkoon, olen irrottautunut siitä mihin kasteessa minut liitettiin. Voinko tällöin luottaa pelastukseen? Minä en kyllä voisi.

Kehotan kaikkia kristittyjä kuulumaan johonkin seurakuntaan. Jos elämäntilanteesi on tällä hetkellä sellainen, ettet kuulu seurakuntaan vaikka uskot, kehotan rukoillen löytämään itsellesi kodin mahdollisimman nopeasti. Ihminen on kuin lehti ja Kristus on kuin puun runko. Lehti ei ole suoraan kiinni rungossa, vaan lehti on kiinni oksassa, joka on kiinni rungossa. Oksassa on paljon muitakin lehtiä ja puussa on paljon muitakin oksia. Tuo oksa on seurakunta ja runko on oksan synnyttänyt. Millainen lehti menee oksasta toiseen? Sellainen lehti, joka on tuulen vietävissä.

Kirkko on minun äitini. Minä kuulun kirkkoon. Jos joskus tekisin päätöksen, että luopuisin kirkosta, olisin kirkossa kuitenkin niin pitkään, kunnes löydän paremman vaihtoehdon johon sitoutua. Kristityn ei ole hyvä olla irrallinen - se on vaarallista.

Jeesus sanoi omillensa: Pysykää vain minussa, oikeassa viinipuussa elävinä oksina. Oksa ei voi irrallansa kantaa yhtään hedelmää, eikä kukaan itsestänsä löydä mitään elämää. Jeesuksesta yksin vuotaa uusi voima, elämä. Oksa hedelmänsä kantaa, koska puu on elävä. Synti tekee työtään meissä, omantunnon haavoittaa, estää hyvän kasvamista, uskon voimaa kuluttaa. Tuoreet oksat viinipuussa Herra hoitaa, puhdistaa, jotta oksat kantaisivat hedelmää taas runsaampaa. Jos ei joku Jeesuksessa aina pysy uskossa, pois hän kuolee viinipuusta kuivuneena oksana. Pysykäämme viinipuussa toisiamme lähellä. Herra Jeesus omiansa ei voi koskaan hyljätä.

(virsi 180 - Leonard Typpö)

Syy I: Isieni usko

En tule erityisen uskovaisesta perheestä. Perheeni ei myöskään ole Jumalaa kieltänyt. Perheeni on enemmänkin tavallinen. Juurikaan Jumalasta ei arjessa puhuttu. Ei ollut ruokarukouksia, harvemmin edes iltarukouksia. Olen aina uskonut Jumalaan.

Kun olin noin kuukauden ikäinen, minut kastettiin. Hieno ja kristillinen päätös vanhemmiltani. Ykkösluokalla osallistuin seurakunnan päiväkerhoon. Kakkosluokalla seurakunta ei enää minua huolinut, mikä oli onnenpotku. Minut laitettiin vapaakirkon päiväkerhoon. Opin kunnioittamaan myös erilaisia kristittyjä.

Koulussa sain evankelis-luterilaista uskonnonopetusta. Sehän oli perheeni valinta: kuuluimme kirkkoon. Tuo opetus on ollut iso tekijä, että olen saanut kasvaa jumaluskossa. Opin Raamatusta ja kristinuskosta paljon. Jumalkuvani oli kuitenkin ei-kristillinen: Jumala on ankara despootti, jonka mielisuosio on hänen mielivallastaan kiinni. Tämä johtui omasta keskeneräisyydestä sekä tiedon ja ymmärryksen puutteesta.

Rippikoulussa ja sen jälkeen minulle muodostui kristillinen uskonkäsitys. Uskoin sen. Juurruin itse siihen, mihin minut oli vanhempieni päätöksellä ympäristön toimesta alettu juurruttaa. Se oli ihme. Sen vaikutti Jumala.

Nyt kun olen kristitty, on minun helppoa katsoa syitä menneisyydestä: Naispapin suorittama kaste Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen lapsuudessani: olen aina ollut kristitty ja uskonut - kaste totisesti vaikutti. Tavallisen luterilaisen kodin positiivinen asenne jumaluskolle, päiväkerhot, vapaaehtoisesti käymäni pyhäkoulut, kouluopetus, rippikoulu, omat valinnat. Tämä on se reitti, mitä pitkin Jumala on minua johtanut kristilliseen uskoon. Tuo reitti, on kulkenut luterilaisen kirkon ja yhteiskunnan opetuksen kautta, yhtä hyödyllistä vapaakirkollista lainausta lukuunottamatta.

On siis kiistatonta, että luterilaisen kirkon piirissä Jumala synnyttää Kristus-uskoa. Jos nyt tottelisin uskovaisia, ja jättäisin kirkon, mikä olisi kiitokseni kirkolle? Mikä olisi kiitokseni isilleni, jotka ovat jatkaneet luterilaista perinnettä? Mikä olisi kiitokseni Jumalalle?

Eiköhän minun tehtäväni ole vain tehdä parhaani, että poikanikin saisi juurtua samaan Kristus-uskoon.